Runouden ilmiöitä

Runous on kirjallisuudenlajeista ehkä arvostetuin, monipuolisin ja vaikein lähestyä. Varsinkaan nykyaikainen runo ei liehakoi lukijaansa vaan näyttää välillä jopa kaihtavan yleisöä. Äärimmilleen vietynä avantgardistinen runo ei edes pyri kommunikoimaan lukijan kanssa sanan perinteisessä mielessä. Siksi matkalle runouden maailmaan tarvitaan pätevä opas.

Tämän hetken suomalaisen runouden läpikotaisin tunteva Tommi Parkko on tarttunut haasteeseen ja kirjoittanut selkokielisen oppaan nykyrunon ilmiöistä. Kaiken kukkuraksi hän on pyrkinyt kirjoittamaan kirjansa niin, että lukijan ei tarvitse olla runouden tai edes kirjallisuuden aktiivinen harrastaja.

Ratkaisu on yllättävä, kunnianhimoinen ja vaikea. Erityisesti osa runoudesta on nimittäin eristäytynyt erittäin pienen ryhmän puuhaksi, joka ei aina edes halua päästää ulkopuolisia äärelleen. Samalla lukeva yleisö siitä myyttisestä suuresta yleisöstä puhumattakaan tuntuu jättäytyvän kernaasti uusien tuulien ulkopuolelle. Voi kysyä myös sitä, onko Parkon tavoite jossain määrin turha: tarttuvatko runouden ilmiöitä käsittelevään kirjaan sittenkään ne nykyrunoa karttavat lukijat, joille kirja on helppolukuisuutensa perusteella suunnattu?

Lukijaa ja lukijaa etsimässä

Runouden kohdalla puhutaan usein runoilijan äänestä, jota mainostetaan yleensä uudeksi ja yksilölliseksi. Tämän kirjan kohdalla on ehkä tärkeämpää etsiä runon ja kirjan lukijaa.

Suurin osa runoutta käsittelevistä kirjoista on joko väitöskirjoja tai ne on suunnattu kirjallisuustieteilijöille. Tieteellinen jargon ja erilaisten sivistyssanojen runsaus on siis lähes kaikkien alan opusten helmasyntinä. Parkko on onnistunut väistämään tämän risukon mainiosti. Toki tekstiin on lipsahtanut lähiluvun kaltaisia termejä ja ainakin modernistisen runon klassikot otaksutaan lukijalle tutuiksi, mutta muuten Parkko saa täydet pisteet toimivasta kielestä. Ainakaan sen takia kirja ei jää lukematta niiltäkään, jotka vierastavat kirjallisuustieteen runo-oppaita tai eivät edes osaa hakeutua niiden äärelle. Akateemisia lukijoita ilahduttavat lähdeviitteetkään eivät tosin olisi muita lukijoita karkottaneet, joten niiden puuttuminen on pieni kauneusvirhe.

Parkko esittelee eri koulukuntia ja tehokeinoja monipuolisesti ja selkeästi.

Varovaisuus on viety niin pitkälle, että sivulla 173 annetaan lyhyt selitys jopa sonetille. On aika epätodennäköistä, että tämän kirjan lukija ei tuntisi termiä ennestään. Toisaalla taas (s. 90) opastetaan vähän setämäisesti järjestämään runojen kapakkaesityksiin hyvät äänentoistolaitteet. Ainakin tämä lukija jää siis ihmettelemään, onko kirjaa jossain vaiheessa ajateltu aivan maallikoille tai kenties runotapahtumien organisoijille. Yleensä teksti kuitenkin luottaa lukijaansa vähän enemmän.

Lukijan oletetaan tutustuneen ainakin osaan 1950-luvun modernismista. Muuta ei oikeasti tarvitsekaan tietää: Parkko esittelee eri koulukuntia ja tehokeinoja monipuolisesti ja selkeästi sekä tarjoilee runsaasti listauksia suositeltavista runokokoelmista eri ilmiöihin tutustumiseksi. Jokunen lainattu runokin olisi välillä voinut olla paikallaan, vaikka siten voidaankin esittää vain hyvin suppea ja yleistävä esimerkki käsiteltävistä asioista.

Runomaailmojen rakentajat

Tämän kirjan keskiössä ei ole yksittäisten runoilijoiden saati runokokoelmien esittely. Kirja porautuu runouden instituutioihin, kustantajiin, kilpailuihin ja koulukuntiin tavalla, jollaista ei Suomessa ole ennen nähty.

Institutionaaliseksi kuvattava lähestymistapa on tuore ja hedelmällinen, mutta se on osaltaan tehnyt kirjan rakenteesta hieman erikoisen. Ensiksi puhutaan kustantajan tehtävistä, teknologisesta murroksesta ja muista kohtuullisen yleisen käsittelyn saavista seikoista. Seuraavaksi esitellään kustantajat ja omakustantaminen, jonka eri versiot ovat kieltämättä mullistaneet etenkin runouden maailman.

Parkko tuntee aiheensa erinomaisesti niin tietokirjailijana, runoilijana kuin runoaktiivinakin, joten mukana ovat kaikki aiheen kannalta vähänkään merkittävät toimijat. Parkko kuvaa kustantajien nykyistä asemaa ja tyylillisiä painotuksia. Samalla hän listaa eri kustantajien kohdalla kirjailijoita, jotka parhaiten edustavat kustantamon linjaa. Suosituslistoja käytetään muuallakin kirjan edetessä niin runsaasti, että oma muutaman metrin runohyllyni osoittautuu auttamattoman suppeaksi kokoelmaksi.

Parkko tuntee aiheensa erinomaisesti niin tietokirjailijana, runoilijana kuin runoaktiivinakin.

Vasta kirjan kolmannessa luvussa päästään runoyhteisöihin, jotka vaikuttavat ratkaisevasti esimerkiksi eri kustantamojen syntyyn ja linjauksiin ja joihin viitataan jo kirjan alkupuolella. Tämän hetken suomalaista runoa on ehkä hedelmällisintä lähestyä juuri erilaisten runoyhteisöjen kautta, joten tämä luku olisi hyvin voinut olla kirjassa toisena. Sen edelle olisin laittanut vain johdatuksen tämän päivän runouteen, joka yllättäen päättää Parkon kirjan.

Tässä vihdoin käsitellään ne ilmiöt, joiden takia esimerkiksi runojen kustantaminen on nykyään niin monen pienen toimijan käsissä. Samalla lukijalle kerrotaan runouden murroksen päälinjat 1950-luvun modernismista tämän hetken avantgardeen.

Puolet kirjan sivumäärästä vievä osio on napakka ja monipuolisuuteensa nähden todellakin lyhyt kuvaus tämän hetken runoudesta. Jokainen esitellyistä ilmiöistä olisi oman kirjansa arvoinen, useista on jo tehtykin omat opinnäytteensä. Näiden perusteellisempien kuvausten helmasyntinä on raskaus, johon nyt tarkasteltava kirja ei sorru: Runouden ilmiöitä on erittäin helppolukuinen ja lukijaa omille tutkimusmatkoille kannustava esitys aiheesta. Parkko käsittelee myös yksittäisiä runoilijoita ja suosittelee eri tyylikuntien edustajia, joten lukijan on helppo lähteä omille tutkimusmatkoilleen runouden ilmiöihin.

Runouden ilmiöitä on erittäin helppolukuinen ja kannustaa lukijaa omille tutkimusmatkoille.

Parkko toteaa kirjan esipuheessa, että opus on ideoitu ja toteutettu eri kustannuspäälliköiden aikana. Samoin kustannustoimittajia on ollut pari. Ehkä kokonaisuus olisi jäsentynyt toisin, jos runouden ja yleensäkin kirjallisuuden ilmiöt eivät nykyään olisi niin suuressa murroksessa, kuin mitä kirjassa kuvataan. Ehkä kolmas kustannustoimittaja olisi muutamalla selkeällä viittauksella tehnyt kirjan rakenteesta ja kokonaisuudesta vielä paremman. Sellaisen, mihin tässä kirjassa on kaikki ainekset.